Kahden poissa kotoa vietetyn vuorokauden jälkeen Peppi toivotti tervetulleeksi kotiin haukotellen leppoisasti häkin päällä.
Päällä? Totta tosiaan - häkin pikkuluukku oli työnnetty auki, Ronja nukkui käsipyyhe-riippumatossaan ja Peppi heilutteli viiksiään häkin päällä kuin itse viattomuus napittaen silmiin tyypillisellä Tässä olen istunut silmät ristissä koko joulun - ilmeellä. Pahinta mahdollista peläten (tosin en uskaltanut edes arvata, mitä se pahin mahdollinen voisi olla) sytyttelin valoja huoneisiin ja aloin nöyrästi opiskella, mitä kaikkea katastrofaalista kaksi karannutta kovahampaista uteliasta jyrsijää saa parissa vuorokaudessa aikaiseksi.
Tietokonehuoneessa: ei mitään. Ei tietokoneen johtoja, ei sohvaa, mattoa, akvaarioiden johtoja - ei edes pyyhkeitä tai lakanoita, vaikka kaapin ovi oli auki.
Olohuone? Ei mitään. Ei syksyllä ostettua sohvaa, ei stereoita, lattiaan asti ulottuvia verhoja tai huonekasveja...
Entä keittiö? Ei kerta kaikkiaan mitään. Pesukoneen poistoputkea, jääkaapin tai mikron johtoja, pöydän jalkoja, sähköpianoa...
Eteinen? Ei mitään. Ei hampaan jälkeäkään.
Kylppäri? Kuin merkiksi siitä, että tässä huoneessa ei ennen ole saanut käydä, oli lattiankuivauslastan superlonista haukattu pari pientä palaa. No more. Ei edes yhtä ainoata kakkakikkaretta koko asunnossa!

Makuuhuone? Kaikki näytti ehjältä. Tekstiileissä ei ollut reikiä, tapeteissa ei repeämiä. Makuuhuoneen takanurkassa, rottahäkistä katsottuna kaikkein kauimmaisessa kolkassa koko asunnosta, pöydän päällä
on nukkekoti.

Ette usko tätä, joten siksi otin ensimmäisenä kameran käteeni.

Olohuoneessa näytti tältä:

Lamput oli revitty katosta ja taulut seinältä. Nuottiteline oli kaadettu. Herrasväki Hammond (voisin vaikka vannoa, että Annabelle jäi lähtiessä keittiöön) makasi olohuoneen lattialla yhdessä kasassa, Annabelle selällään ja Martin nenällään. Täällä oli selvästi tapeltu. Koirien ja rottien yhteenotosta merkkinä oli melkoinen määrä irtokarvoja ja kokonaisia karvatuppoja (ks. kuvassa sohvan käsinojalla, pianojakkaralla, Annabellen hameessa) sekä melkoinen lovi toisen koiran peräkalustossa.

Entä keittiö? Täälläkin oli käyty. Lampun varjostin oli kiskottu irti ja tavaroita oli kaadettu, ja sieltä täältä oli haukattu koeluontoisesti pieni pala.

Aterimet oli kaadettu ja roskakaapin ovea vähän puraistu. Selvästi täältä oli etsitty jotain. Annabellen kakkujako?

Kamari? Jälkiä vierailusta täälläkin. Huolella nahkaverhoilemaani nojatuoliin oli ilmestynyt harmittava palkeenkieli, viherkasvi oli jauhettu yrttiteeksi ja Martinin aseet ja valokuva oli pudotettu kaapin päältä.

Entä yläkerta? Kyllä vain. Makuuhuoneessa Annabellen kampauspöytä oli siirretty seinästä irti ja lattialla lojuvan lompakon kanssa samaa sarjaa oleva käsilaukku oli kadonnut; siitä oli jäljellä vain kultainen nappi.

Itse käsilaukku löytyi kovia kokeneena lattialta nukkekotipöydän edestä.

Minusta tämä on melkein pelottavaa.

Oikeasti. Aivan kuin tuossa Beatrix Potterin Kaksi tuhmaa hiirtä-sadussa. Siinä on nukkekoti ja kaksi hiirtä. Minulla on nukkekoti ja kaksi rottaa. Ja nuo kaksi rottaa tekevät aivan kuin kaksi tuhmaa hiirtä sadussa. Ja minä vakuutan, että tämä ei ole satua ollenkaan.

Mikä kumman logiikka tässä on? Miksi ihmeessä ne tuhosivat nukkekotia - tai käänteisesti, eivät tuhonneet kaikkea mahdollista koko kämpässä? Elämä on arvoituksellinen, sen kuuluukin olla. Minä voin toki arvailla, kehitellä selityksiä ja katsoa pohtivasti kulmat kurtussa noita kahta rottatyttöä, jotka nukkuvat tyynen rauhallisesti häkissään ja rapsuttavat välillä unisella takajalalla korvaansa. Mutta minä en kuulunut tähän tarinaan, ja ne pitävät salaisuutensa.