Siirsin pikku-krokotiilin, kylkiluuvesiliskon, oman lajinsa altaaseen. Hieman hirvitti, koska kumppanuksilla on edelleen aikamoinen kokoero... Ensimmäiset pari tuntia seurailin sydän syrjällään toverusten tutustelua ja pelkäsin pienten jalkojen ja hännän puolesta, mutta onneksi turhaan. Kovasti iso innostui kaverista, kutukyhmyt alkoivat suorastaan hehkua! Muuten tutustelu oli eläinten silloin tällöin kohdatessa aivan rauhallista ja sävyisää ("Häh, sinäkö siinä taas?"), mutta pienen uidessa pintaan happea haukkaamaan uintiliikkeitä tekevä pyrstö näytti vetoavan isomman saalistusviettiin. Pienen vikkelyydellä niistäkin selvittiin. =) Ja niin, naaraana tullut täysikasvuinen onkin ilmiselvä uros, kun ensimmäistä kertaa tajusin ajatuksen kanssa otusta siinä mielessä tutkia. Pienemmästä en veikkaa enää mitään, toivon vain... Aika näyttää.

Lisäys 04.2007: Kyllä vain, pariskunta ovat. Isomman otin aikoinaan "naaraana", ja myöhemmin kaveriksi tilattu "uros" osoittautui kasvettuaan naaraaksi ja alkuperäinen "naaras" urokseksi. Selkeää? ;D Eräänä päivänä meinasin saada slaagin, kun altaan yllättävää tilannetta pikaisesti arvioituani tein sen johtopäätöksen, että pientä syödään nyt. Altaassa kävi kova mylläkkä, eläimet olivat yhtenä kieppuvana salamanterikasana, josta ei erottanut sen kummemmin päätä kuin pyrstöäkään. Hetken tilannearvioinnin jälkeen tajusin, että kyseessä onkin "vain" kosio- ja parittelumenot. Pikkuruinen naaras oli uroksen tiukassa otteessa selkäpuolella; uroksen etujalat olivat koukussa selän päällä ja pitivät naaraan etujaloista kiinni kuin lukkopihdit. Uros (naaras selässään) ryntäili altaan päästä päähän aivan tolkuttomasti, kieppui kuin hyrrä eikä meinannutkaan päästää irti. Uros kävi tämän tästä haukkaamassa pinnalta happea, mutta naaras (alempana kun oli) ei saanut kertaakaan päätään pinnalle ja oli lopulta kuin veltto rätti uroksen selässä. Naaras tuskin siinä vaiheessa oli edes sukukypsä ja lysti näytti niin rajulta, että päädyin sekaantumaan touhuun ja erottamaan otukset. En tiedä, teinkö suuren virheen vai olisiko naaras hukkunut - siltä se ainakin vahvasti näytti; olin itse asiassa jo varma, että naaras ei selviä hengissä. Selvisi sentään, ja sukupuolet tuli selväksi... Nyt naaraskin alkaisi olla sen kokoinen, ettei jäisi kudussa aivan alakynteen, mutta nyt altaassa on elelty aivan rauhallista perusarkea. Ehkä parempi niin.

Ei muuten ollut kovinkaan yksinkertainen temppu saada uroksen otetta irti. Valtavan voimakas on luontokappaleen sukuvietti. Vielä, kun kyseisellä lajilla on joka kylkiluun kärjen vieressä myrkkypussit (oranssit täplärivi kyljissä), jotka eläin ahdistettuna puhkaisee työntämällä kylkiluunsa pussien läpi, en kovin rajuja otteita uskalla käyttää. Ei sillä, että myrkky minua olisi uhannut, mutta eläinpololle se on varmasti se viimeisin suojautumiskeino, enkä olisi halunnut pakottaa niitä käyttämään sitä.