Kameran laturin jääminen jouluna kaukaisen kotitalon seinään on vetänyt blogin hiljaiseksi. Yksi kuva puhuu enemmän kuin keskiverto suu, ja kun kamera nukkuu, on suukin hiljaa. Mitään varsinaisesti raportoimisen arvoista ei ole kyllä sattunutkaan, tätä tavallista näkkileipää ja rotankarvoja vain. Mielialojen suhteen tämä "talvi" on ollut pohjanoteeraus; synkällä, kylmällä ja märällä kelillä on minuun selvästi depressoiva vaikutus. Tänään heräsin ensimmäisen kerran siihen, että sälekaihtimien välistä näkyi valoa, mikä aiheutti melkein hyperventilaatiokohtauksen. Lunta!? Kesän ystävänä en olisi uskonut, että tuokin materiaali voisi joskus ilahduttaa.
Nukkekoti on uinunut samaa talviunta kuin oma pääni; viimeisin vierailuni sinne oli rottien psykedeelisen hyökkäyksen jälkisiivous. Puolivalmiit suunnitelmat keittiön kaapeista ja kattopelleistä odottavat valoisampia aikoja - konkreettisesti; kokemus on osoittanut tuottavimpien inspiraatioiden syntyvän keväällä. Se on sitä 172 500 TW:n aurinkoenergiaa.
Eläinmaailmani pyörii tasaisesti omalla linnun- tai liskonradallaan. Kylkiluuvesiliskonaaras vaihtoi eilen nahkansa ja totuttelee tänään löysempään oloasuunsa kuin ihmetellen, mitä taas oikein tapahtui. Uroksella on sama projekti aluillaan tänään; iho on harmaan samea ja olo näyttää epämiellyttävän kireältä. Kiinankääpiötuliliskojen poikasista vanhin nousi toissapäivänä kuivalle maalle; se on tulitikun paksuinen täydellinen pieni lisko, jolla on nälkä. Jättiläistuhatjalkaisista tulee pieni juttu huomisen Keskisuomalaisen ja Savon Sanomien lemmikkipalstoille. Toimittaja kävi viime viikolla tutustumassa toukkiini. Vanha torakkaherra pääsi myös viettämään eläkepäiviään tuhatjalkaisten terraarion mieluisiin olosuhteisiin. Gerbiilit jatkavat tuttuja traditioitaan; loputonta pahvintuhoamista ja tärkeää rummuttelua. Agoutineidin Nasal dermatitis, nenätulehdus, tuntuu olevan herkkä uusimaan; nenänpään päivittäinen Terra-Polylla voitelu alkoi taas. Rotat elävät leppoisaa rotanelämää, nukkuvat päivän riippumatossaan mustavalkoisena kasana ja ajavat illalla takaa toisiaan (ja minä niitä). Uusin mielipuuha on mullan kaivaminen ulos kukkaruukusta niin vaivihkaa, etten ehdi pilaamaan iloa ennenaikaisesti. Toissapäivänä sain myös osuman keskisormeeni, kun tarjoamani omenanpala lipsahti kriittisellä hetkellä välistä. Melkoisen syvä viilto tuli, liekö jättää pysyvästi merkkinsä sormenjälkeeni. Samana päivänä aikaisemmin viereiseen nimettömään tuli niin ikään kipeä leima, kun töissä yritin tuloksettomasti totuttaa kahta gerbiiliä toisiinsa. Väliverkolla totuttelusta ja molemmille vieraasta ympäristöstä huolimatta pari kävi niin aggressiivisesti toistensa kimppuun, että oli yksinkertaisesti pakko työntää käsi sekaan, vaikka onkin päivänselvää, miten siinä käy. Piti oikein hetki odotella, että uros raskisi hellittää hampaansa sormesta irti. Kohtalon ivaa on, että seuraavana aamuna toinen oli omia aikojaan rimpuillut itsensä väliverkon alta ja pariskunta eli yhteiselämää ilman pienimpiäkään ristiriitoja. Mitä muuta olisin voinutkaan tehdä, kuin viimeistellä sormikadon repäisemällä nitojalla etusormeen? Kesää odotellessa.