Eilen illalla havahduin tietokoneella istuessani rapinaan, joka ei kuulostanut perinteiseltä gerbiilien touhuilulta. Kävin tarkistamassa seinän takana olevan gerbiiliterraarion kahteen kertaan ja todettuani tilanteen normaaliksi iltavilliksi palasin takaisin tietokoneelle - mutta ei, jokin tuossa äänessä ei nyt täsmää. Se on liian voimakas, liian ontto... Menin vielä terraariolle ja nostelin sieltä juurakot, kopit ja pahvilaatikot - ja totta tosiaan, yksi puuttui! (Se vaalein, josta on "hymykuva" pari blogimerkintää alaspäin.) Samantien muistin lähellä terraariota huoneen nurkassa väliseinässä olevan reiän (jonka merkitys on hämärän peitossa), ja kuinka ollakaan, reiän suulla oli reiän laajennuksesta kieliviä tapetinpalasia, betoninmuruja ja rivi pieniä papanoita. Se onneton on väliseinässä!!

Yritin tiirailla ledivalolla seinän sisään, mutta muuta ei näkynyt kuin betonipölyä. Houkutteluihini gerbiilineiti vastasi vain topakalla jalkojen rummutuksella (gerbiilien varoitusmerkki), mikä sekin ääni oli suorastaan hämmästyttävän voimakasta jytinää onton seinän antaman kaiun vuoksi. Hetken tilannetta pohdittuani tajusin olevani melko avuton ja aseeton - eläin ei takuulla minun maanittelullani kömpisi ulos kolostaan! Loppuillan aikana (ja yön, jonka nukuin vähän katkonaisesti) seinästä ei kuulunut enää minkäänlaisia ääniä, ja pelkäsin mielessäni, että eläin on jo tukehtunut pölyyn, jumittunut, pyörtynyt, tippunut, seonnut ja lopullisesti kadonnut, vaikka järkeilyni mukaan sen ei pitäisi ainakaan päästä väliseinästä muualle talon rakenteisiin (koska uusissa taloissa on ensin ulkoseinät ja katto ja aukea tila, johon väliseinät rakennetaan vasta viimeisenä, eikö niin?). Illalla levitin reiän eteen lattialle paksun kerroksen vehnäjauhoa, jotta näkisin, käykö se reiän ulkopuolella. Houkuttimeksi laitoin pieniä palasia juustoa ja matalaan kuppiin vettä. Aamulla jauhokerros oli sileä, eikä rapinaa kuulunut edelleenkään. Oli lähdettävä töihin, mutta seitsemän tunnin kuluttua töistä palatessani jauhossa oli kuin olikin pienten käpälien ja kuopimisen jälkiä! Nyt kun sain varmuuden, että eläin yhä oli seinän välissä ja elossa, aloin suunnittelemaan sille ansaa.

Kaivoin komerosta pahvilaatikon, jonka arvelin niin syväksi, ettei gerbiili pääsisi hyppäämään sieltä pois. Nostin sen muut kannen läpät pystyyn, mutta toisen päätyläpän taittelin "löysäksi", jotta se pysyisi vaaka-asennossa. Seinässä olevan reiän eteen nostin gerbiiliterraariosta juurakon, jonka tuttu tuoksu ehkä houkuttelisi eläintä ja jota pitkin se pääsisi kiipeämään pahvilaatikon läpälle.

Aivan läpän reunalle laitoin houkuttimeksi puolikkaan maapähkinän, jonka olen huomannut häviävän gerbiilien ruokaseoksista ensimmäisenä. Optimistinen ajatukseni oli, että gerbiili kiipeäisi juurakolle, haistaisi pähkinän, kävelisi läpän päälle, joka HUPS taittuisi eläimen painosta alas, gerbiili tippuisi laatikkoon, läppä nousisi takaisin vaaka-asentoon (jolloin se sulkisi myös paluutien) ja eläin olisi kiikissä!

Laatikkoon laitoin vielä pienen kipon vettä, lisää ruokaa, ruokalautasellisen kylpyhiekkaa ja gerbiileille mieluisen ohuen pahvipakkauksen, johon eläin voisi "paeta" piiloon sen sijaan, että yrittäisi hädissään hyppiä pois laatikosta.

Istahdin tietokoneelle ja syvennyin kirjoittamaan B.Potterin hiirisatua, kun parin tunnin kuluttua havahduin pieneen ääneen olohuoneessa - terävien kynsien liukumista pahvia pitkin??! En uskonut toiveikkaaseen ajatukseeni, mutta hetken kuluttua kävin tarkistamassa laatikon. MITÄ, pähkinä on kadonnut, ja kylpyhiekassa on mylläämisen jälkiä! Nostin varovasti matalaa pahvirasiaa ja kuinka ollakaan, sieltä katsoi kaksi pelokasta gerbiilin silmää! Voi, mikä huikean voitonriemuinen tunne! ;D

Nostin karkulaisen laatikossaan terraarioon hieman huolissani siitä, mitä muut kaksi gerbiilineitiä nyt tuumaisivat, kun tulokas haiseekin aivan betonipölylle, raakalaudalle ja ties mille. (Gerbiilit tunnistavat oman laumansa jäsenet hajun perusteella, ja väärän hajuiset ovat vihollisia, jotka pitää pieksää.) Hieroin karkulaisen turkkiin terraarion pohjapurua ja kärräsin terraarioon pahvihylsyjä ja muuta mielenkiintoista, joihin kaksi vakioasukkia voisivat mielenkiintonsa kohdistaa. Kun kaksikko kohta heräsi, ne haistelivat tulokasta tiiviisti ja aivan selvästi epäluuloisina, rummuttelivat jalkojaan ja näyttivät kovin valppailta ja tärkeiltä. Pienten varovaisten takaa-ajoyritysten jälkeen ne kuitenkin tyytyivät lopulta purkamaan uhmaansa pahvin tuhoamiseen ja suloinen järjestys palasi tyttötrion (ja omistajan) elämään.