Viikonloppu meni sukkelasti K-mäellä. Sunnuntaina meitä suosi kaunis kesäinen (lue: KESÄINEN! Syksy ei ole tervetullut vielä.) sää ja lähdimme porukalla nauttimaan siitä Kärsämäenjärville; suolammelle, joka lepää ikikuusikoiden ja aapasuon keskellä metsäisen kävelymatkan päässä kivikkoisilta metsäautoteiltä. Tällä kartan osalla on aivan erityinen paikka sydämessäni.

Paikka oli uskomattoman kaunis (taas, yhä, edelleen), varsinkin nyt, kun vesi oli korkealla. Järvi oli peilityyni ja veden syliin joutuneet puut seisoivat nöyrästi nilkkojaan myöten suossa. Kapeina, pitkinä, harvalehtisinä ja vähän vinoina, kuten suopuiden kuuluukin kasvaa.

Ilman meidän ääniämme paikka olisi ollut hiiskumattoman hiljainen, mikä onkin luonnossa ehkä kaikkein kauneinta ja puhuttelevinta. Ajoittaiset molskahdukset ja pinnassa väreilevät renkaat antoivat merkkejä salaperäisestä elämästä pinnan alla.

Suon syleilyssä

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

metsän viileässä hämärässä

 

sinä puhut hiljaisuudellasi

 

minut mietteitä täyteen

 

kelohongan ikuisuudesta

 

kerrot tuhansia sanattomia tarinoita

 

hukutat minut hiljaisiin huutoihisi

 

vuosisatojen takaa

 

 

minä kuuntelen

yhtä vähin sanoin

Tämäköhän oli syy korkealle nousseeseen vesirajaan? Majavan tuoretta työtä. (Joku muukin osaa nakertaa kuin gerbiili.) Voi, älkää kaatako niitä valtavia vanhoja haapoja sieltä sivummalta, ettehän?!

Vanhan metsän lumo syntyy koskemattomuudesta. Täällä ei harvenneta eikä hakata; myrskyn kaatamat puut jäävät vinosti paikoilleen, pystyyn kuolleet saavat kuivua niille sijoilleen eikä laji-, koko- tai kasvupaikkasyrjintää tapahdu kuin luonnon omilla ehdoilla. Eivät nekään ehdot aina lempeitä ole, mutta sallivampia kuitenkin kuin ihmisen.

Kaikelle tuolle kuolleelle, hajoavalle ja maatuvalle, mitä vanhassa metsässä ja suossa on, kasvaa vastapainoksi kaikkialla myös uutta. Syntymä ja kuolema rinta rinnan, tärkeänä osana luontoa - se on niin luonnollista, sanotaan. Kirjaimellisesti.

Surullista mutta kaunista. Melko kookkaaksi tämäkin koivu pääsi kasvamaan ennen kuusien armotonta hegemoniaa. Kauniisti se silti peittyy sammalmaton alle, hajoaa vuosi vuodelta pehmeämmäksi ja hauraammaksi tarjoten lukuisille pienille luontokappaleille väliaikaisen kodin, ruokapöydän, pesäpaikan tai lastenhuoneen... Yhden puun tuhat uutta elämää.

Metsän aortta. Kanavan ympärillä kasvaa taas täysin toisenlainen luonto; vehreä, lehtomainen ja valoisa lehtimetsä, toivorikas taimikko ja rehevä aluskasvillisuus. Kuuset ovat vielä nuoria ja antavat muillekin tilaa.

On liikuttavaa, kuinka intensiivisesti kaikki uusi kasvu painautuu kiinni siihen, mistä elämä on kiinni: veteen. Saniaispuskakin kurottelee lehtiään kanavan yllä kuin syliin pyytäen - niin kuin kaikki muukin; kohiseva vesi kulkee kunniakujassa ja yleisö sen rannoilla hurraa.

Pepi-vanhus oli elämänsä vireessä; tutki jokaisen neliömetrin, jokaisen kolon ja veden värähdyksen - juoksi moninkerroin kävelemämme matkan verran risteillen milloin edellämme, sivuillamme tai takanamme, eikä malttanut pysähdellä kuin korkeintaan keräämään muutaman mustikan suuhunsa suoraan varvikosta... Eläimen iloa on nautinto katsella.

Matkan varrella oli napakasti pystyssä joitakin informaatiotauluja; tuloksia muutaman vuoden takaisesta kesätyöstäni. Varsinainen luontopolku ei ollut täällä, mutta jokunen etäpiste kuitenkin, kun ympäristö näille oli osuvampi täällä syrjässä... Tämän taulun lähistöllä on valtava maakotkan pesä aapasuon laidassa, olikohan tänä vuonna asuttu? Toivottavasti oli.

Uskomatonta, miten niin lyhyellä matkalla luonto voi vaihdella niin paljon..! Alussa on kuivaa karukkokangasta, joka muuttuu hiljalleen kosteammaksi ja edelleen ikivanhaksi aarniometsäksi, jonka keskellä makaa suojärvi. Itse suoaukea ei reitin varrelle osu, mutta levittäytyy järven ympärillä heti järveä kehystävien ikikuusikoiden laidalta.

Karhun olemassaoloon emme tällä kertaa törmänneet, ja parempi kaikesta huolimatta niin. Metsän herruuden tunnustan mielelläni sille ilman muistutuksiakin. Kunnioitukseeni karhua kohtaan ei liity vihamielisyyttä, pelonsekaista epävarmuutta kylläkin, ja vaikka eläin on suunnattoman komea, metsässä saapasjaloin taivaltaessani pärjäilen ihan hyvin ilman tuota silmänruokaakin.

Reittien suunnitteluvaiheessa yksi aarinometsien kuninkaista jätti lyhyen taivasalla nukutun yön aikana juhlavat käpälän jälkensä minun ja pikkusiskon tulojälkien rinnalle koko pitkän matkan niitä vastavirtaan seuraillen. Tunsimme järjen hatarista äännähtelyistä huolimatta itsemme pieniksi ja aivan syömäkelpoisiksi, vai mitä Tiina? =)

Maisemat, tuoksut, muistot, valot, varjot, polut, syntymä, elämä ja kuolema - luonto on parhaimmillaan valtava Kokemus, jonka soisi jokaiselle.

Matka ei ollut mahdottoman pitkä ajassa eikä askeleissakaan mitattuna, mutta palattuamme kahvikuppi painoi paljon enemmän kuin aamulla.

Nautimme sen väsyneinä mutta uupuneina - ja silti ihan poikki.