Uusia lomia odotellessa!

 

Sinne päätyi aikakauslehtinipun ja parin sanomalehden lisäksi melkoinen määrä irtopapereita; todistuksia, sopimuksia ja kaavakkeita, joita kukaan ei ole enää vuosikymmeniin kaivannut.

Näistä kauan sitten löytyneistä kuksakorvakoruista toinen on myös ajautunut ullakon pimentoon.

Rapsuttelin sitä askarteluveitsellä vähemmän korvakorun näköiseksi.

Seitin paksuudesta päätellen siihen on verkkonsa viritellyt todellinen araknofobikon painajainen ja kaikkien hämähäkkienkin kauhu. =) Tai ehkä se on juonut kutomispäivänä vähän liikaa kahvia.

Balsasta rakentelin vanhan ikkunan.

Lasiruudut ovat piirtoheitinkalvoa. Ylin ruutu on rapsahtanut joskus rikki, mutta eihän ehjää, käsin veistettyä kehystä ole sen takia sentään pois heitetty!
Eivät ole mitään murenevaa turvalasia nämä wanhan ajan ikkunalasit.

Rautalangasta tein hakasen.

Koska ylin ruutu on rikki, sai ikkunan roikkumaan naulakosta. Eipähän kukaan ullakon penkoja vahingossa tule potkineeksi muitakin laseja säleiksi.

Lisäilin vanulapun pumpulista hämähäkinseittejä ullakon kulmiin, ja sillä sai heti vähän kaivattua ikälisää boksiin. Tiiliseinän tuoma kellariefekti on melko vahva; ehkä se sittenkin oli vähän väärä valinta ullakolle... Mutta kun!

Lisäilin seittiä sinne tänne sitä mukaa, kun kasasin esineitä paikoilleen. Kun jonkun tavaran paikka tuntui hetken miettimisen jälkeen sopivalta, sinetöin päätöksen tipalla liimaa.

Matkalaukun ajattelin voivan olla sellainen esine, joka päätyy ullakolle. Liimailin pehmeää, ohutta nahkaa balsapalan päälle.

Kantokahva on nukkekodin laatikkovedin, joka on laatikkovetimeksi minusta liian leveä. Tähän se sopii jo paremmin.

Mattopuukkokäsittelyn jälkeen on jo helpompi uskoa, että laukku on reissunsa reissannut.

Pienille 7 mm:n nuppineuloille halusin kokeilla ruostutuskäsittelyä, koska ne kokonsa puolesta sopisivat pikkumaailman nauloiksi. Ei kyllä miksikään taulunauloiksi, vaan sellaisiksi isoiksi, joilla rakennetaan taloja.

Hienosti ne ruostuivatkin! Pidin niitä kosteassa merisuolassa parin yön yli, ja samaan kuppiin nakkelin testimielessä muutakin metalliroinaa sen enempää niiden koostumuksia arvailematta.

Pienempiin nauloihin, jotka ovat nukkekodin saranoiden mukana tulleita 3-millisiä, ruoste ei ihan niin hyvin tarttunut. Jotain niillekin ehti silti tapahtua, joten pidempiaikainen käsittely voisi patinoida ne kunnolla. Nukkekodin uutuuttaan kiiltäviin työkaluihin tuli samassa käsittelyssä mukava rosoinen mattapinta.

Nauloille tein piirtoheitinkalvosta purkin, joka matkii muovisesta mehutiivistepullosta leikattua alaosaa.

Ai että sitten tykkään tuosta ruosteesta! Kuvista se erottuukin paljon paremmin kuin silmällä, joka ei läheltäkään katsottuna erota yhtä hyvin niin tarkkoja yksityiskohtia. Pienemmät naulat hukkuivat astian pohjalle, mutta eivät turhaan. Niiden avulla isommat naulat sai paremmin hajalleen; ilman tukea ne voisivat ärsyttävästi pyörähtää aina samalle reunalle purkkia. Naulahässäkänkin tosin liimasin lopulta naula kerrallaan toisiinsa kiinni - en halua keräillä muutaman millimetrin mittaisia nauloja pitkin ullakon lattioita, jos ja kun kehys joskus tärähtää.

Naulakkoon ripustin avaimen, joka kenties on vuosikymmeniä sitten kilissyt talon emännän lanteilla raskaassa avainnipussa. Se on aitan avain. Vanhan hirsiaitan, joiden lukot ovat paikallisen lukkosepän raudasta takomia.

Matkalaukun ja työkalujen kanssa samaan nurkkaan on jäänyt rispaantunut juliste ja kasa vanhoja kirjoja. Tiiliseinäänkin hakkasin yhden lautahyllyn, jonne täytyisi vielä keksiä rautanauloille kelpaavaa seuraa.

Tähän omppulaatikkoon on pakattu käytöstä pois jääneitä vanhoja vaatteita, pöytäliinoja ja lakanoita

Kuvissa paikkojaan hakevat ruosteiset puutarhatyökalut ovat siskolta saatuja aarteita, jotka ovat odottaneet esille pääsyä jo vuosia. Taitavat päätyä tänne, vaikka ne tuovatkin enempi ulkovälinevaraston tai puutarhavajan tuntua kuin ullakkofiilistä.

Osa rääsyistä on leikelty matonkuteiksi. Nipistelin matonkudepallojen ympärille muovipussin tuorekelmusta.

Vastapainoksi suksille ja talviurheilulle halusin ullakolle mato-ongen.
Samalla tein suloisen havainnon: koivun silmut ovat jo aavistuksen verran turvonneet! Niitä neljää irti riipiessäni tunsin tekeväni hirvittävää vääryyttä. Epäilen, että seuraavana aikaisin herättävänä aamuna sataa räntää ja saan kostoni.

Koukuksi kelpaavan metallilangan on oltava tuossa mittakaavassa jo todella ohutta. Etsin ja mietin, kunnes silmäni osuivat avaamattomassa neulapaketissa tähän... öh, langanpujottajaan, jollaista en tiennyt omistavani ja jolla en ainakaan koskaan tekisi mitään. Paitsi nyt tein; siitä tuli ongenkoukku.
Koukku on niin olematon, että siitä oli mahdoton saada hyvää, terävää kuvaa. Paino on harmaaksi maalattu pikkuruinen helmi.

Myös koho on maalattu helmi. Heti onkiajatuksen ilmestyttyä tiesin, että minulla on jossain juuri kohoksi sopivan kokoinen ja muotoinen helmi. Yksittäinen. Etsimiseksi meni, mutta löytyi se lopulta. Olin joskus liimannut sen nukkekodin hajuvesipullon korkiksi. Se sai nyt vaihtaa alaa.

Mustat tikut (?!) kohon päihin leikkasin, jos tarkkoja ollaan, 440 hertsin A-ääniraudan muovisen suojapussin rispaantuneesta reunasta. Tätä ei varmaan lasketa kovin hyödylliseksi vinkiksi.

Uuninpiipun 5-millinen nurkkakulma on aivan sopiva paikka mato-ongelle.

Sinne hylätty parka uudempien virveleiden tieltä.
 

Veistelin sukset millin balsasta. Liottelin kärkiä vedessä, ja kun ne olivat vähän pehmenneet, taivuttelin niitä rullailemalla varovasti pyöreällä kynällä. Kuivumisen ajaksi kiinnitin ne klipsillä niin, etteivät kärjet päässeet suoristumaan.

Kuivuneet sukset maalasin punaisiksi ja pohjiin liimasin mustat kaistaleet mainoslehdestä. Lidlin mainos kävi tarkoitukseen hyvin; se on ohutta, kiiltävää paperia, ja mustaa taustaväriä löytyi tähän tarkoitukseen tarpeeksi.

Tässä ehkä syy, miksi nämä ihan hyväkuntoiset sukset ovat päätyneet ullakolle makaamaan. Omassa muistissani on, miten tympeä tuollaiset suksisiteet oli kiinnittää. Jousi oli tiukka, sormet meinasivat jäädä väliin, eikä kenkää saanut mahtumaan metallipidikkeiden väliin, jos niissä oli yhtään lunta pohjissa. Remmi painoi akillesjänteeseen ja side aukesi ainakin kaksi kertaa kilometrillä.

Hivenen yksinkertaistetut siteet rakentelin sellaisista pienistä pehmeistä klipseistä, joilla uusi sukkapari on toisissaan kiinni. Katkoin ne kahtia; toisesta puolesta tuli pidike kengälle, toisesta kirrauskoukku. Remmit muotoilin rautalangasta ja nilkan taakse tulevaksi muovivahvikkeeksi riitti paksu tummanpunainen maali.

Suksia varten ullakon katonrajaan on naulattu käsittelemättömästä raakalankusta veistellyt telineet.

Siellä on ja pysyy. Toivottavasti sukset ovat yhtä tyytyväisiä tilanteeseen kuin niiden omistaja.

Nukkekotiprinteistä tulostetun vanhan kartan sai vanhan näköiseksi hieromalla sitä pehmeämmäksi, rypistelemällä ja reunoja rikkomalla. Selvästi sitä on joskus käytetty, mutta sittemmin kartta on pyöritelty rullalle ja solmittu puuvillanarulla tötteröksi. Ja kannettu ullakolle "säilöön".

Ullakolle päätyi myös nippu vanhoja irtonuotteja.

Sanomalehtiprinteistä tuli...

...sanomalehden näköisiä pienellä väsyttämisellä.

Näitähän on joka ullakolla: nippu vanhoja rakkauskirjeitä. Lanka on ompelulankaa. Vanhaa lempeä ja ehkäpä pienin ikinä tekemäni rusettisolmu. =)

Kaikelle tälle aikaa nähneelle piti saada myös uskottavasti vanha laatikko. Piirtelin kaavan karkealle pehmeälle paperille, joka on huomattavasti ohuempaa kuin tavallinen kopiopaperi. Vähän epäilytti, saako niin hauraasta paperista laatikkoa rakenneltua, mutta yllättävän hyvin se pysyy kasassa!
Laatikkoakin vähän riepottelin ja pehmentelin. Kylkeen liimasin nukkekotitölkkiin tarkoitetun etiketin; näköjään tällä laatikolla on joskus kannettu herneitä.

Sinne päätyivät nuotit, lehdet, kirjeet ja muutama irtonainen kellastunut valokuva.

Varmaan siellä pohjalla on myös pölyä, pari vuosikymmentä sitten kuolleen kotihiiren papanoita ja katosta varissutta sahanpurua. Tiedän, miltä tämä laatikko tuoksuu.

Siellä se lepäilee ullakon nurkassa, kunnes talo ympäriltä lahoaa.

Muistin ostaneeni joskus hyvän päivän varalle Anttilan poistomyynnistä pari tällaista 3-ulotteista valokuvakehystä (onko näillä joku oma nimi?). Ne näyttivät kutkuttavasti kurkistusikkunoilta toiseen maailmaan; määrittelemättömältä tilalta, jonne voisi rakentaa mitä tahansa.

Kehystä purkaessani yllätyin iloisesti; sisällä oli irrotettava kehikko, joka helpottaisi huomattavasti rakentelua. (En ole aikaisemmin tehnyt roomboxia tällaiseen kehykseen, joten voi olla, että se on ihan normaalia - suokaa minulle silti tämä tietämättömyyden tuoma ilahdus!)

Kehyksen rajaama tila on 14,2 x 19 cm. Tilan syvyys on vain 3,2 cm, mikä rajoittaa syvyyssuunnan rakentelua melkoisesti, mutta toisaalta pitää projektin turvallisesti sopivan pienissä mittasuhteissa.
Hetken kehystä pyöriteltyäni ja roinalaatikkopataljoonaa esiin kaivellessani päätin tehdä kehykseen palasen ullakkoa. Sellaista vanhan talon matalaa, kylmää vinttitilaa, jonne viedään tavaraa paljon ja usein, mutta harvemmin haetaan pois. Sellaista, josta aina löytyy jotain, joka on yhdelle nostalgiaa ja toiselle muinaishistoriaa. Ja pääosin kaikille tarpeetonta.
 
Leveämmän lattian houkuttelemana päätin rakentaa ullakon vaakatasoiseen kehykseen. Huonekorkeus jäi 1:12-mittakaavaan melko matalaksi, mutta ullakkotilassahan se ei haittaakaan.

Aloitin lattiasta. Raaputin mattopuukolla kehykseen lautalattiaviillot, maalasin valkoiseksi ja sotkin samaan pensseliin vähän ajan kulkua mustasta vesivärinapista. Sivuseiniin tulostin tiiliseinää täältä. Tiiliseinää siksi, että se näyttää hyvältä, enkä ole päässyt sitä vielä muualla kokeilemaan. 

Vaikka kehyksen syvyys onkin pieni (tai ehkä juuri siksi), halusin siihen jotain 3-ulotteista vielä lisää. Vuorasin 5 mm:n balsapalasen tiilellä.

Tässä kohtaa ullakkoa talon lävistää siis jyhkeä savupiippu. 3-ulotteisuutta ei tästä kuvasta juuri näy, mutta kyllä tuolla viidellä millilläkin mukavan lisäkulman tilaan sai.

Loppupätkään takaseinää halusin lautaverhoilun. Siispä taas viiltoja ja maalia. Vahvistin viillot vielä heti maalaamisen jälkeen, niin ne jäivät paremmin näkyviin.
 

Lattia ja seinät valmiina.

Katon viiltelin ja maalasin harmaalla maalilla. Lopuksi hieroin kattoa muutamasta kohdasta paperilla niin, että alle jäänyt valkoinen tuli näkyviin.

Toiseen kulmaan veistelin 5 mm:n balsasta tukiparrun. Maalasin sen samalla harmaalla kuin katon, mutta vähän ohennettuna, että puun rakenne jäi paremmin näkyviin. Enää puuttuu se kaikki epämääräinen ihana rompe ja roina!

Puoti on viime päivinä valmistunut vauhdilla. Vastaanoton kalustuksesta puuttuvat lääkärin ja potilaan tuolit tuottavat sen verran päänvaivaa, että siirryin hetkeksi astiakauppiaan avuksi alakertaan. Puotiin valmistuneita kalusteita ja esineitä on niin paljon, etten laita kuvia valmistuksen välivaiheista, mutta tässä valmiita tuotoksia:

Aseteille ja ottimille tein tällaisen telineen puodin seinälle. Halusin nekin mahdollisimman hyvin näkyviin, joten liimasin etuseinämäksi piirtoheitinkalvoa. Tämän jätin lopulta maalaamatta ja käsittelemättä. Teline on aterinvalmistajan lähettämä esillepanoteline, joten siinä on tietysti myös valmistajan logo.

Teline päätyi kassapöydän takaiseen nurkkaan.

Kassapöydästä tuli lopulta valkoinen pitkän harmaa-valkoinen-harmaa-kädenväännön jälkeen. Koristelistan leikkasin varovasti balsasta, joka on siis koko pöydän valmistusmateriaali.

Seuraavaksi tein kassakoneen kartongista ja balsasta. Näppäimet ovat nukkekodin kalustesaranoista ylijääneitä 3mm:n neuloja - niiden käsittelyyn eivät enää sormet riittäneen, joten kastoin neulan päät liimaan ja painelin ne balsaan pinsettien avulla. 

Koska yläkerran vastaanotto on englannin kielinen, ei puodinkaan rahayksiköksi oikein käy vanhat markat. Tulostelin siis valuutaksi dollareita, mikä sijoitti rakennuksen jonnekin päin Yhdysvaltojen historiaa.

En yleensä jaksa olla kovin tarkka ja uskollinen aikakaudelle ja maalle, joten kulttuurihistoriaa tuntevat älkööt pahoittako mieltään mahdollisista ristiriidoista (kuten siitä, etteivät dollarit näyttäneet tuolta siihen aikaan, kun kassakoneet  olivat kuvan mallisia). Olin jo tulostelemassa Visa- ja MasterCard-tarroja kassakoneen kylkeen, mutta sen sentään tajusin jättää pois!

Seinäkalenterin tulostin ilman vuosilukua, mutta kuukaudeksi valitsin toukokuun. Nauttikoot edes joku ikuisesta keväästä, vaikka sitten pienessä mielikuvitusmaailmassa!

Kassapöydän päätyyn tuli lisää hyllytilaa astioille.

Vielä puuttuu tiskin takaa myyjä. Ajattelin kokeilla senkin tekemistä itse kunhan aika sen sallii, koska kaupalliset valmisnuket ovat vähän ilmeettömiä ja vaikeammin haluttuun asentoon saatavia.

Puodin toisen päädyn hyllykköön laittelin vähän sekalaisemmat tavarat, kuten metalliastiat. Kilotavarana myytävät kuiva-aineet kuuluvat poikkeuksena puodin valikoimaan vain siitä syystä, että halusin viimein jonkin paikan purkeille, jotka täyttelin ja nimesin jo yli kolme vuotta sitten. Varsinaiseen nukkekotiin "kotimausteiksi" ne olivat liian suuria, mutta myyntiastioiksi ne sopivat. Ehkä joskus korvaan viereisen hyllyn puukorin välineineen vaa'alla; siihen asti saavat myydä vaikka kiinteällä kuppihinnalla.

1,5mm:n balsalevystä viiltelin puuhaarukoita (ja puulastoja sekä leikkuulaudan; lisää kuvia Astiapuoti-sivulla).

Jatkoin hyllyjen rakentelua pitkälle seinälle. Kuppitelineen irrotin vielä seinästä ja vaihdoin sen piikit sittenkin kultaisiin, koska ne näyttivät paremmilta kuin valkoiseksi maalatut. Telineen sain täytettyä toissapäiväisen kaupungilla käynnin jälkeen. Rakensin telineen kahdelle tarjoilulautaselle ja kolme hyllyä, joiden syvyys pienenee ylöspäin mentäessä.

Tein vielä kaksi hyllyä panelointirajan alapuolelle, minkä jälkeen käytettävissä oleva seinätila alkoikin jo loppua.

Alakerta on siis pientä viimeistelyä vaille valmis. Ihailemani Beatrix Potterin mukaan puoti sai nimen Beatrix's Dish Shop ja toisin päin kuin normaalisti, puodin pitäjä saa nimen puotinsa mukaan.

"Have you seen the ghost of John?
All white bones with the skin all gone,
Ooo-ooooooo-ooo-ooo,
wouldn't it be chilly with no skin on?"

Viime Halloweenin jälkeen silmiini osui paikallisen S-marketin sekalaisella alepöydällä kärsineen näköinen luurankonelikko hamppuköyteen hirttäytyneenä. Koska mittakaava täsmäsi, poimin aarteen talteen vastaanottoa ajatellen.

Lähtökohta oli melko surkea - kaikki neljä olivat enemmän tai vähemmän kieroja ja epämuodostuneita, joten aloin purkaa niitä osiin. Anatomiansa puolesta ne olivat kaikki radiologin pahoja unia, mutta aina joltain löytyi kelvollisena se kulloinkin puuttuva osa. Siispä otin yhden rangon "pohjaksi"  ja aloin työstää sitä.

Kallo kiinnittyi selkärankaan liian takaa ja kallon muoto oli oudon kantikas. Solisluut olivat suhteettoman suuret ja esiin työntyvät; tässä jo rintalastasta irti leikattuina.

Leikkasin kallon irti, vuolin takaraivoluuta järkevämmän näköiseksi ja mallasin kallolle anatomisesti oikeaoppisempaa kiinnittymiskohtaa. Solisluut leikkasin lopulta tässä vaiheessa molemmista päistään irti.

Luurangon alaraajat olivat liikkuvat ja ne kiinnittyivät lävistäen lonkkaluut kömpelöillä muovitapeilla, mikä sai aikaan sen, että reisiluiden päät törröttivät epärealistisen pitkälle sivuille päin. Irrotin siis alaraajat ja poistin tapit, valitsin kahdeksasta jalasta kaksi parasta, vuolin reisiluun päitä ja lonkkamaljoja paremmin yhteen sopiviksi ja liimasin alaraajat uudelleen kiinni. Samoin ranteista poistin ylimääräisen "luun" käsivarren luiden ja ranneluiden välistä. (Yläkuvassa vasemman puoleinen lonkkaluun aukkokin on vielä ummessa.)

Ranne operoituna. Luurankoa valmistettaessa on selvästi yritetty jäljitellä ranneluita, mutta kämmenluut puuttuvat raukalta kokonaan. Jos tässä kädessä olisi vielä lihat päällä, sormet alkaisivat suoraan ranteesta ilman kämmentä, vaikka se ilman nahkoja näyttääkin ihan järkevältä.

Naamakaan ei poloisella häävi ole. Ennen muokkausta ja...

...muokkauksen ja maalaamisen jälkeen. Kaivelin silmäkuoppia syvemmiksi ja suuremmiksi ja vuoleskelin vähän sieltä täältä. Tässä myös solisluut paikoilleen palautettuna pienentämisen jälkeen; vähän hassulta näyttävät vieläkin, koska niiden niveltymiskohdat, lapaluun olkalisäkkeet, ovat kummasti surkastuneet.
Pää oli raskaimpana vaikea saada kiinnitettyä takaisin ilman pikaliimaa, mutta lopulta tajusin käyttää apuna tulitikkua ja vähän sulattaa liitettäviä pintoja. Muovi oli sen verran kovaa, että ihan ilman Erikeeperin apuja ei liitos kestänyt. Se kuitenkin kiinnitti pinnat siksi aikaa, että tueksi liitoksen ympärille lisäämäni liima kuivui (etten joutunut puristamaan liitoskohtaa käsin koko pitkää kuivumisaikaa, kuten reisiluiden kanssa jouduin tekemään).

Niin nousi kalmaisesta kasasta John, vastaanoton luurankomalli. Tarkkaa katsetta se ei kestä vieläkään, ja skolioosiin ei askarteluveitsikään pystynyt, mutta paremmin sen asiat ovat kuin niiden kolmen muun!

Nyt on lääkärin helpompi selittää potilaalleen, mistä on kysymys, kun articulatio humeri on diskoloitunut tai fibulassa on fraktuura! Vastaanoton ollessa suljettuna John toimii lääkärin henkilökohtaisena puhelinvastaajana.