(Lisäsin tämän sivun blogiini lokakuussa 2007. Pari kuukautta tämän jälkeen tapahtui hauska yhteensattuma, ks. arkistosta joulukuu 2007: Kaksi tuhmaa rottaa.)

Tässä kokonaisuudessaan Beatrix Potterin kaunis satu kahdesta tuhmasta hiirestä - jo lapsuudesta tiukasti mieleen painunut satu, jolla varmasti on oma vaikutuksensa viehtymykseeni nukkekoteja (ja ehkä eläimiäkin?!) kohtaan. Ihastuttava tarina! Ensinnäkin jo idea hiirten vierailusta mittakaavaltaan niille sopivaan nukkekotiin on hurmaava. Oikeiden eläinten seuraamisen vuoksi (ks. tekstit sadun jälkeen) Beatrixin satujen piirretyt eläinhahmot ovat hämmästyttävän todellisia; eläinten asennot ja mittasuhteet vastaavat todellisuutta ja myös niiden tyypillistä käyttäytymistä on kuvattu totuuden mukaisesti; "Paavo Putti pisti nenänsä ulos kolosta, mutta veti sen kohta sisään." Niin hiirimäistä! Riemastuttavaa on myös hiirten inhimillistäminen ja toisaalta nukkien kuvaaminen ajattelevina mutta passiivisina; "Marianne istahti kumoon kaatuneen hellan päälle ja katseli hävitystä silmät pyöreinä. Helmi nojasi keittiön kaappiin, mutta kumpikaan ei sanonut mitään." - ja piirroksessa nuket ovat jäykkiä ja kankeita kuten nuket oikeastikin ovat! Osan viehätyksestä (kaikkiin Beatrixin satuihin) tuo myös se, että sadut ovat epäsatumaisen rohkeita; hiiret heittäytyvät pahankurisiksi ja tekevät aivan luvattomia asioita - eräässä sadussa muun muassa kissat leipovat elävää hiirtä piirakkataikinakuoreen; hurjan pelottavaa! Epäilenpä, että monelle lapselle ja aikuiselle ovat tuttuja ainakin Petteri Kaniini ja Penna Pupu - jos eivät ole, suosittelen lämpimästi korjaamaan tilanteen!

Ja sitten hiiret irti. Tätä satua ei voi olla rakastamatta!

 

Beatrix Potter: Kaksi tuhmaa hiirtä

Olipa kerran kaunis punatiilinen nukketalo, jossa oli valkoiset ikkunanpielet, oikeat pitsiverhot, ulko-ovi, savupiippu ja kaikki.

Siinä talossa asui kaksi nukkea, Marianne ja Helmi. Marianne oli talon emäntä ja Helmi keittäjätär, mutta Marianne ei koskaan pyytänyt Helmiä laittamaan ruokaa, koska se oli ostettu valmiina laatikossa, joka oli pehmustettu lastuvillalla.

Laatikossa oli kaksi isoa punaista rapua, kala, jälkiruokakakku, muutama päärynä ja appelsiini.
Ne eivät lähteneet lautasista irti, mutta näyttivät kovin herkullisilta.

Eräänä aamuna Marianne ja helmi olivat lähteneet ulos ajelemaan nukenvaunuilla. Lastenhuoneessa ei ollut ketään, oli aivan hiljaista. Ei aikaakaan, kun nurkasta läheltä takkaa, missä jalkalistan alla oli kolo, kuului tepsutusta ja rapinaa.
Paavo Putti pisti nenänsä ulos kolosta, mutta veti sen kohta sisään.
Paavo Putti oli hiiri.

Hetken päästä Emma, Paavo Putin rouva, pisti sekin päänsä ulos. Kun se näki että lastenhuoneessa ei ollut ketään, se astahti rohkeasti vahakankaalle jota pidettiin hiililaatikon alla.

Nukketalon paikka oli takan toisella sivustalla. Paavo Putti ja Emma hiipivät varovasti yli takanedusmaton. Ne kiskaisivat nukketalon ovea eikä se ollutkaan tiukassa.

Paavo Putti ja Emma nousivat yläkertaan ja kurkistivat ruokasaliin. Ne vingahtivat ilosta.
Mikä herkullinen päivällinen pöydälle olikaan katettu! Lautasten vieressä oli tinaiset lusikat, veitset ja haarukat, ja aterioitsijoita odotti kaksi mukavaa nukentuolia.

Paavo Putti ryhtyi oitis leikkaamaan kinkkua. Se oli kiiltävän keltainen, muhkea punaraitainen paistos.
Veitsi vääntyi ja satutti paavo Puttia sormeen. Paavo pisti sormen suuhunsa.
"Kinkku ei ole tarpeeksi kypsää, se on jäänyt kovaksi. Yritä sinä, Emma."

Emma nousi tuolilla seisomaan ja rupesi leikkaamaan kinkkua uudella veitsellä.
"Niin on kovaa kuin kivisian koipi", Emma totesi.

Lopulta kinkku lennähti lautasesta irti ja vieri pöydän alle.
"Anna olla", Paavo Putti sähähti. "Oikeastaan otankin mieluummin kalaa."

Emma yritti jokaisella tinalusikalla vuoron perään, mutta kala pysyi liimattuna vatiin.
Silloin Paavo Putti menetti kärsivällisyytensä. Se veti kinkun keskelle lattiaa ja alkoi hakata sitä hiililapiolla - pang, pang, räiskis!
Kinkku särkyi säpäleiksi, sillä kiiltävän pinnan alla ei ollut lihasta tietoakaan - kaikki oli pelkkää kipsiä.

Paavo Putin ja Emman ärtymykselle ei ollut äärtä eikä määrää. Ne hakkasivat kappaleiksi niin kakun kuin ravut, päärynät ja appelsiinitkin.

Kun kala ei suostunut irtoamaan vadista, ne työnsivät sen keittiön hellanpesään, mutta ei se palanut sielläkään.

Paavo Putti nousi keittiön savupiipun huipulle ja vilkaisi ulos - missään ei näkynyt savua eikä nokea.

Sillä välin kun Paavo Putti oli savupiipussa Emma koki vielä yhden pettymyksen. Se oli löytänyt keittiön kaapista somia pikku purnukoita, joissa luki Ryyniä, Sokuria, Kahvia. Mutta kun se kumosi purnukat ylösalaisin, sisällä ei ollut kuin sinisiä ja punaisia lasihelmiä.

Nyt hiiret heittäytyivät niin pahankurisiksi kuin ikinä osasivat - ja varsinkin Paavo osasi. Se raastoi Helmin vaatteet ulos makuuhuoneen lipaston laatikoista ja heitteli ne yläkerran ikkunasta ulos.

Emma ajatteli vähän pitemmälle. Kun se oli pöllyttänyt ulos puolet Mariannen tyynyn höyhenistä, se muisti että se itse tarvitsisi höyhenpatjaa.
Paavo Putin avustuksella se kantoi tyynyn alakertaan ja sitten yli takanedusmaton.
Tyynyä ei ollut helppo tunkea hiirenkoloon, mutta jollakin keinoin hiiripariskunta siinä sentään onnistui.

Sitten Emma palasi nukketaloon ja haki sieltä tuolin, kirjakaapin, lintuhäkin ja kaikenlaista muuta kamaa. Kirjakaappi ja lintuhäkki eivät suostuneet mahtumaan hiirenkolosta sisään.

Emma jätti ne hiililaatikon taakse ja lähti hakemaan kehtoa.

Se oli juuri kuljettamassa talosta vielä yhtä uutta tuolia, kun lastenhuoneen oven takaa kuului juttelua. Hiiret pinkaisivat koloonsa ja nuket palasivat kotiin.

Mikä näky Helmin ja Mariannen silmien eteen avautui!
Marianne istahti kumoon kaatuneen hellan päälle ja katseli hävitystä silmät pyöreinä. Helmi nojasi keittiön kaappiin, mutta kumpikaan ei sanonut mitään.

Kirjakaapin ja lintuhäkin he saivat pelastetuksi hiililaatikon takaa, mutta kehto joutui Emmalle. Se sai kähvelletyksi myös muutamia Mariannen pukuja.

Lisäksi se sai saaliiksi hyödyllisiä patoja ja pannuja ja kaikenlaisia muita keittiökapineita.

Pikkutyttö joka oikeasti omisti nukketalon sanoi:
"Minä aion hankkia nuken, joka on puettu poliisiksi."

Tytön hoitajatar taas sanoi: "Minä aion virittää hiirenloukun."

Tämmöinen siis oli tarina kahdesta tuhmasta hiirestä - vaikka eivät ne sentään olleet ihan kovin tuhmia, koska Paavo Putti maksoi kaiken minkä oli rikkonut.
Se löysi maton alta takan edestä vääntyneen hopeakolikon, ja kun jouluaatto tuli, se Emman kanssa pisti kolikon toiseen Mariannen ja Helmin lahjasukista.

Ja joka aamu varhain, ennen kuin kukaan on herännyt, Emma tulee rikkalapioineen ja harjoineen siivotakseen nukkien kodin.

Sen pituinen se.

 

Beatrix Potterista:

Beatrix Potter syntyi vuonna 1866 varakkaaseen perheeseen ja eli Viktorian ajan tytöille tyypillistä suojattua elämää. Koulua hän ei käynyt vaan opiskeli Lontoon-kodissa kotiopettajattarien johdolla, ja vain aniharvoin hänellä oli tilaisuuksia tavata muita lapsia. Bertram-veli oli kuusi vuotta nuorempi, ja kun hän oli koulussa, Beatrixin vakituisina seuralaisina olivat lemmikkieläimet, joita hän piti kouluhuoneessa. Hän saattoi tarkkailla niitä tuntikausia, seurata niiden käyttäytymistä ja piirrellä niistä luonnoksia. Joka kesä Beatrix Potterin isä vuokrasi kolmeksi kuukaudeksi talon maalta, alkuun Skotlannista ja myöhemmin Järviseudulta. Pitkillä lomillaan Beatrix ja Bertram retkeilivät maaseudulla ja tekivät omia havaintojaan kasveista ja eläimistä.


Beatrix Potter aloitti lastenkirjailijana ja kuvataiteilijana vuonna 1902, jolloin Frederick Warne julkaisi Petteri Kaniinin. Monet kustantajat olivat aiemmin hylänneet tarinan, mutta lukevan yleisön se valloitti heti. Beatrix oli pakahtua uusiin ideoihin ja teki vuoteen 1910 asti keskimäärin kaksi kirjaa vuodessa. Kirjatuloillaan hän saavutti aiempaa itsenäisemmän aseman vaikka asuikin vielä vanhempiensa kodissa. Vuonna 1905 kustannustoimittaja Norman Warne kosi Beatrixia. Vanhempiensa vastustuksesta piittaamatta (nämä pitivät Warnea "kauppiaana" ja siksi alempiarvoisena) Beatrix suostui kosintaan, mutta kihlaus päättyi traagisesti, kun Warne muutamaa viikkoa myöhemmin menehtyi pahanlaatuiseen anemiaan.

Samana vuonna Beatrix osti ensimmäisen maatalonsa Järviseudulta, Hill Top-nimisen talon Sawreyn kylästä. Norman Warnen kuoleman jälkeen hän vietti siellä mahdollisimman pitkiä aikoja. Talo ympäristöineen alkoi pian näkyä hänen tarinoissaan, ja muutamat hänen rakastetuimmista kuvistaan esittävät Järviseudun maisemia, jotka ovat säilyneet samanlaisina tähän päivään.

Vuonna 1913 neljäkymmentäseitsemänvuotias Beatrix avioitui asianajaja William Heelisin kanssa ja asettui pysyvästi Sawreyihin. Kirjoittaminen ja maalaaminen jäivät vähemmälle, kun Beatrix alkoi tosissaan viljellä maata, kasvattaa lampaita ja ostella kauniilta kotiseudultaan maatilkkuja niiden luonnon säilyttämiseksi. Elämänsä viimeiset kolmekymmentä vuotta hän keskittyi maanviljelyyn ja luonnonsuojeluun ja jätti kuollessaan vuonna 1943 valtiolle yli 1600 hehtaaria maata ja viisitoista maatilaa. Hän oli huomattava nainen, mielikuvitukseltaan omaperäinen ja taiteellisesti ja kirjallisesti lahjakas; hänellä oli näkemystä ja luja luonne, jonka ansiosta hän pystyi toteuttamaan luovuuttaan.

Kahdesta tuhmasta hiirestä:

Beatrix Potter kirjoitti tarinan Kaksi tuhmaa hiirtä erityisen onnellisessa elämänvaiheessa: hänen ystävyytensä kustannustoimittaja Norman Warneen oli lujittumassa, ja hänet kutsuttiin joskus myös Warnen perheen sukujuhliin. Norman rakensi uuden häkin Beatrixin lemmikkihiirille, joiden nimet olivat Tom Thumb (Paavo Putti) ja Hunca Munca (Emma), niin että ne olisi helpompi piirtää uuteen kirjaan. Norman oli nikkaroinut myös nukketalon rakkaimmalle sukulaistytölleen Winifredille, ja Beatrix kutsuttiin piirtämään sekin. Mutta Beatrixin äiti asettui poikkiteloin, ja niin Beatrixin oli tyytyminen pelkkiin valokuviin ja muutamiin nukenkalusteisiin ja -ruokiin, joita Norman hänelle lähetti. Kalusteet hän säilytti elämänsä loppuun, ja ne ovat tänäkin päivänä nähtävillä Hill Topissa, hänen ensimmäisessä Järviseudun kodissaan.
Beatrix omisti kirjan Winifredille: "W.M.L.W:le, pikkutytölle joka omisti nukketalon."