Aikaisemmin keväällä eräänä heikkona hetkenään Martin rohkaisi mielensä ja kosi Annabelleä, ja tänään Martinin mielipidettä kysyttiin kirkossa sitten sen vihoviimeisen kerran. Annabelle oli kaunis morsian ja kesähäät ylitsepursuavan romanttiset.

Vakavasti puhuen en ole oikeasti taantunut leikkimään prinsessaleikkejä, vaan sain hivenen työlään idean. Halusin nukkekotiin seinätauluiksi oikeita valokuvia talon oikeista asukkaista ja hääkuvat olivat ensimmäinen ja ainoa ajatus kuvista, joita ihmiset itsestään voivat pitää esillä (no, ylioppilaskuvat, olisinkin päässyt helpommalla!).  Puin siis pariskunta Hammondin teeman mukaisesti.

Annabellen "puku" ei ole oikeasti puku, vaan pelkkää hämäystä - ensin kieputin normaalivaatteiden suojaksi talouspaperia, vetäisin päälle hupun valkoisen satiinisukkahousun sukkaosasta ja sidoin vyötäisille silkkinauhan, asettelin ympärille pitsinauhaa ja viimeistelin kultaketjun pätkällä ja pienellä helmellä, jonka liimasin etumukseen napiksi. Huntu on "reisimittaisen nailonsukan" (onko sillä joku oma nimi?) yläosasta (siinä on silikonikaistaleet, joiden ansiosta huntu on alareunasta raskaampi ja laskeutuu nätimmin) ja tiara joku kuun mallinen pieni helmikoriste askartelusarjasta. Kimpun kokosin valmiista paperiruusuista ja lisäsin sekaan valkoista askartelupunosta. Martinin puku on myös hämäystä; hatarasti päälle liimailtu satiinikankaan palanen puvun takkina ja silkkinauhasta leikattu kraka. Housut olivat onneksi valmiiksi mustat, eikä materiaalieroa kuvissa näy. =) Yllä olevassa kuvassa on Martinin levottomat kädet niputettu hiuslenkillä lantion korkeudelta vartalolinjaan, kun sojottavat muuten luonnottomasti sivulle kuin variksenpojan siivet. Kuvan tummentaminen asteella piilotti hiuslenkin ja puvun rajat ja lopputulos näyttää vähän siltä, kuin sulholla olisi hiukan ylipitkät hihat rutussa.

Seuraavaksi siis kuvaamoon ja kamera laulamaan!

Taustaksi kävi oikean asunnon tapetti. Pöytälevylle lisäsin kermanvaalean paperiarkin lattiaksi; ihan valkoista paperia vasten morsian voisi helposti hukkua taustaan.

Siirsin kuvat koneelle, valitsin parhaat, muokkasin osan mustavalkoiseksi, siirsin Wordiin, pienensin moneen eri kokoon ja tulostin.

Suuremmista kuvista tein taulut liimaamalla ne piirtoheitinkalvon kanssa kehyksiin - kehykset ovat valmiina ostettujen taulujen karmeja, joista poistin tylsät maalaukset. Mietin kauan, laittaisinko kehyksiin mustavalko- vai värikuvat, mutta päädyin lopulta mustavalkoisiin.

Pienimmät kuvat pidin värillisinä ja niistä tuli hyviä pienoisvalokuvia. Liimasin palaset kontaktimuovia paperille kuvien päälle ja leikkasin irti - pinta on mattavalokuvan tuntuinen ja näköinen, kuva on tarpeeksi vankka eikä käperry rullalle.  Yllättävän tarkkoja niistä tuli noinkin pienenä, vaikka kamera on aivan tavallinen digipokkari ja tulostinkin se Veikon koneen halvin  monitoimilaite.

Tavallisiksi valokuviksi ne ovat yhä 1:12-kokoon vähän liian isoja - pienemmäksikin ne olisi saanut pienennettyä, mutta lopputulos voisi olla ihmissilmälle jo vähän turhankin pieni. Samalla tekniikalla saisi tehtyä kivoja minialbumeitakin; tulostaisi ohuen ohuelle paperille ja leikkaisi siitä suoraan albumin lehdiksi palat kuvineen kaikkineen; ei tulisi liian jäykkää albumia! Ja mielikuvitusta suorastaan kutittaa kaikki ne suloiset pikkumaailman  tilanteet, joista albumiin saisi hauskoja otoksia - tietokoneen kätköistä löytyisi valmiiksikin monenlaisia muistoja taloremontista, huonekalujen rakentelusta, lattian lakkauksesta ja Hammondien tutustumiskahveista... Ja toisaalta, olisihan vekkulia vaihtaa välillä osia ja tulostaakin Hammondien kirjahyllyyn pienoisalbumi kuvilla omasta oikeasta elämästä? 

Ei muuten ikinä uskoisi, millaisen siivon saa aikaan noin pahaisella projektilla.