Helmikuussa 2008 pakkasin nukkekotini haikein mielin laatikkoon odottamaan parempia askarteluaikoja ja kaiken pienen sievän sijaan lastasin pöydälle pinon vihkoja, laskimen ja 7,6kg painettua asiaa fysiikasta, kemiasta ja ihmisen anatomiasta. Niiden parissa vietetyt kaksi pimeää talvea toivat lopulta toivotun lopputuloksen (paikan lääkiksessä), ja tänään - siitä huolimatta, että edessä on muutto uuteen kaupunkiin ja kaikki pieni sievä täytyy jälleen purkaa ja pakata - pyyhkäisin pölyt tarkoin varjeltujen laatikoiden päältä ja avasin aarteistoni. Déjà vu - tällaisiako olivat ne lapsuuden jouluaatot? Muisti on tehokkaasti lajitellut tarpeellisen tiedon tarpeettomasta, ja viimeksi mainittuun kategoriaan olivat päätyneet mielikuvat monesta pienestä esineestä, jotka nyt olivat kuin uusia.

Askel taakse. Ennen nukkekotilaatikon avaamista olin jo päättänyt myydä tilaa vievän, muutoissa kolhiintuneen tyhjän talon ja jatkaa aarrearkkujen piiloleikkiä hamaan tulevaisuuteen asti. Sydän perui kuitenkin talokaupat ja järki saneli seuraavan ehdon; laatikot pysyvät kiinni, kunnes muutto on takana. Erään aamuvuoron jälkeisenä iltana kuitenkin sain päähäni näperrellä jotakin ihan pientä, ihan pikkuisen vain - sillä ajatuksella, että kun joskus oikeasti aikuisena saan tehtyä nukketalosta puuttuvan keittiön ruokahyllykön, olisi minulla silloin valmiina jotain hyllyille laitettavaa. Yleensä tuolloin, kun uusi hylly on valmis ja tyhjä, ei malttaisi millään liimailla etikettejä nuppineulalla tai taitella muropakkauksia kopiopaperiprinteistä... Tällä kertaa kävi kuitenkin toisin päin.

Etsiskelin netistä etikettejä (osa valmiiksi 1:12-mittakaavaa, osan pienentelin oikeista etikettikuvista) ja liimailin purnukoiden kylkiin, taittelin muropaketteja, murentelin koirankekseistä sämpylöitä ja yhdistelin helmiä ja korujen osia kemikaalipulloiksi. (Etualalla mittakaavatulitikun pää.)

Maustepurkitkin ovat valmiina sitten, kun Martin hakee Ikeasta sen maustehyllyn.

Kirjoja ja nuotteja printtailin ja liimailin samalla, kirjojen täyte balsaa.

Vapaaillan päätteeksi pöydälläni oli orvon näköinen kokoelma erinäisiä purkkeja ja tölkkejä, jotka odottivat. Niitä hetken pyöriteltyäni järjen viimeisin hyvä yritys tyrmättiin yksimielisesti, ja päätin kuitenkin avata laatikot ja vieläpä sillä punaisella hetkellä! "Onhan kesää vielä yli kuukausi", "pitäähän ihmisen saada harrastaa", "ei 1:12-mittakaavan talon irtaimiston pakkaaminen oikean asunnon muuton ohella ole kovin iso juttu" ja ne muut hyvät syyt veivät voiton, ja nukkekodissa paloivat valot jo samana iltana.

Keittiöstä nyt vain puuttui se hylly, jonne olin tehnyt ne kaikki tölkit ja tötteröt.

Tuumasta toimeen ja Martin vasaran varteen!

Pienten mittailujen ja balsapalasten liimailujen jälkeen alkoi hyllykkö maustehyllyineen ja liesituulettimineen muotoutua. Kuvista sitä ei niin huomaakaan, mutta maustehyllyssä on hyvin kapeat hyllylevyt, ruokatarvikehyllyssä hyllyt ovat syvemmät.

Tiukin vaihe oli yli yön nukkuminen, kun huomasin lakkapetsin loppuneen ja jouduin venyttämään kaapin petsausta kokonaisen aamuvuoron ja K-raudassa asioinnin yli. Tukala tilanne, mutta keittiöremontissa täytyy olla kärsivällinen!

Liesituulettimeen liimasin kartongin "rasvasuodattimeksi" ja pikkuruisen korun osan käynnistysnupiksi.

Petsien ja maalien kuivuttua tuli lopulta valmista ja keittiö sai viimein kaappinsa ja purnukat paikkansa!

Annabelle haki jättiostokset lähi-Siwasta, latoi hyllyt täyteen ruokatarpeita ja oli tyytyväinen, kun voi viimein kokkailla kotona sen sijaan, että käy joka päivä herroineen ABC:lla syömässä.

En raskinut tehdä yhtään ovellista kaappia hyllyyn, koska silloin aina joku pakkaus jäisi piiloon.

Martin keskustelee Annabellen kanssa siitä, onko kaurapuuro välttämätön osa iltapalaa (sillähän on selvästi suupielet alaspäin!). Huoltoaseman rekkamiessämpylöiden jälkeen asiasta saakin yhden vuodenajan verran kiistellä.

Aarteistosta löytyi myös muisto nyt jo edesmenneistä rottasiskoksistani, joiden hampaat eivät säästelleet mitään nahkaista.

Onneksi samaa pehmeää nahkaa oli vielä jäljellä sopiva pala!

Sitten löytyi peili. Sehän asunnosta oikeastaan puuttuikin, kunnon seinäpeili, josta Annabelle voi tarkistaa, ovatko hameen laskokset suorassa ja josta Martin varmistaa töihin lähtiessään, että muisti ylipäätään pukeutua.

Kehykset tein balsasta ja maalasin valkoiseksi, mutta ihan pelkkänä kehyspeilinä se oli jotenkin vaisu. Siispä rakentelin siihen vielä pienen lokerikon ja yhden vetolaatikon.

Nuppi on pienestä hakaniitistä.

Annabelle luonnollisesti keksi käyttöä tyhjälle tilalle ja hetken siirtelyn jälkeen sai kylpyhuoneen purkkikaaosta hivenen hallittavammaksi.

Kuinka ihmeessä selvisin yli kaksi vuotta ilman heitä? 

(Tätä kirjoitusta edeltävät nukkekotiaiheiset postaukset ovat arkistossa ennen helmikuuta 2008.)