Yllättävää kyllä, sain sittenkin tarpeekseni kylkiluuvesiliskoakvaarion vallanneista kotiloista. Tähän asti otukset ovat saaneet rauhassa kasvattaa yhdyskuntaansa altaassa vuosien ajan, vaikka kotiloiden täplittämät lasit eivät kovin kaunis näky olekaan. Liskoille ei kotiloista olisi haittaa ollut, eivätkä ne kumma kyllä kelpuuttaneet altaan kasvejakaan ruoakseen. Päin vastoin, kasveille niistä oli suoranaista hyötyä, koska harvaan asutussa akvaariossa ne muodostivat kaivatun hiilidioksidimoottorin. Aber trotzdem. Ne näyttivät rumalta.

Kalastelin kylkiluuvesiliskot kannulla pois altaasta varoen suututtamasta niitä niin paljoa, että olisivat puhkoneet kylkiluunsa myrkkyrauhasistaan läpi - vaikka uskonkin, että sen aiheuttaminen vaatisi napakan tarttumaotteen eläimestä itsestään. Nostelin liskot ämpäriin odottelemaan, poistin herkemmät vesikasvit, annostelin Schnecktol-kotilomyrkkyä hiukan normaaliannosta reilummin ja säädin suodattimen virtauksen täysille. Siirsin tuolin akvaarion eteen ja jäin seuraamaan tilannetta. Meni ehkä viisi minuuttia, kun ensimmäiset alkoivat tippua. Takalasissa oli meneillään kehäkotiloiden kokoontumisajot, ja siellä alkoivat rivit harventua ensimmäisenä. Ensin pienimmät, parimilliset, pian perässä isommatkin. Yksitellen, drop... drop. Etulasissa liukuvat muunnoslimakotilot olivat selvästi hämillään, mutta kestivät myrkkyä hämmästyttävän hyvin. Pienimmät niistä luovuttivat vasta kymmenisen minuuttia sen jälkeen, kun kehäkotilot olivat tippuneet viimeistä myöten. Parhaiten kestivät silti pohjan kierteissarvikotilot; niihin tuli selvästi enemmän eloa ja liikettä, mutta ilmeisesti ne saivat herkät osansa myrkyltä suojaan. Hyvä niin, koska niistä en halunnutkaan luopua; se on ainoa kotilolaji, jonka "siemenen" olen tarkoituksella altaaseen tuonut. Ne varmistavat kaivelemisellaan pohjahiekassa elävän bakteerikannan hapensaannin, eivät koske kasveihin eivätkä nouse häiritsevästi näkyville.
Kotiloiden joukkotuhoa katsellessa moraalini silti nipisteli ja pääni päällä riitelivät hyvä-minä ja paha-minä. Vaikka seurasinkin myrkyn vaikutusta puhtaasti analyyttisesti ja pelkästä mielenkiinnosta, oli hiukan syyllinen olo. Ne pysyivät paikallaan lasissa, kunnes jalka alkoi myrkyn vaikutuksesta hitaasti menettää otettaan; kotilo huojahteli veden virtauksessa ja irtosi viimein lasista leijuen pohjalle yhtä aikaa kevyesti ja raskaasti kuin ensimmäinen lumihiutale marraskuiseen asfalttiin. Onpa itsekästä tappaa koko populaatio vain siitä pinnallisesta syystä, että sen olemassaolo häiritsee esteettisesti! Paha-minä moitti minua rajoittuneeksi ja sydämettömäksi, mutta hyvä-minä lohdutti, että kotilot jatkavat olemassaolonsa tarkoitusta liittymällä typen kiertoon ja päätyvät lopulta nitraatiksi kasvien käyttöön. Se kuulosti minusta ihan kelvolliselta selitykseltä (tekosyyltä) mielenrauhan säilyttämiseksi. Itseään on niin helppo huijata.

Kylkiluupedot pääsivät takaisin altaaseen vasta 80-prosenttisen vedenvaihdon jälkeen. Myrkyn ohje lupaa aineen olevan kaloille vaaratonta herkimpiä lajeja ja pieniä poikasia lukuun ottamatta, mutta liskojen sietokykyä en halunnut sillä testata.

Lasit ovat nyt siistit ja kasvien lehdet kotilottomia. Aikani etsittyäni löysin (pohjan kierteissarvikotiloiden lisäksi) pari elävää muunnoslimakotiloakin, ja pettymyksen sijaan ne saivat täyden sympatiani - jos joku oli niin vahva, että selvisi siitäkin, sillä totisesti on oikeus elää!

Altaan hauska tulokas; rönsylilja. Ymmärtääkseni huonekasvi-rönsyliljasta saadaan vesikasvi-rönsylilja yksinkertaisesti niin, että nuori rönsy istutetaan akvaarion pohjaan. Sen suurempaa jalostustyötä tähän ei tarvita. Nähtäväksi jää, kuinka rehu menestyy uudessa ympäristössään ja lähtevätkö lehdet hajoamaan tulvakauden venyessä.

Tuliliskot saivat altaaseensa kauniin alun kellustähtisammalta (Riccia fluitans, etualalla). Ylempänä näkyvä, tummanvihreä jaavansammal (Vesicularia dubyana) on lähtenyt hyvin hitaasti mutta varmasti leviämään juurakoiden pinnoilla ja on tarttunut tiukasti jopa pohjan kiviin. Ajan saatossa se voi muodostaa vielä hyvin kauniin sammalmaton eläkepäivieni silmäniloksi... Uusi tulokas on toivoakseni hieman nopeampi. Sen annan kasvaa veden pinnassa ja sidon pohjakivien pinnoille vasta, kun näen sen menestyvän altaassa.

Sammalta ihastellessani tulin kiinnittäneeksi huomiota myös tuliliskoakvaarion kotilotilanteeseen, vaikka poikasten vuoksi en sinne olisi uskaltanut myrkkyä laittaakaan. Yllätys oli suuri, sillä pari kuukautta sitten altaaseen laittamani kaksi petokotiloa (Anentome helena) olivat totta vie olleet ahkeria; kehäkotiloita en etsimälläkään löytänyt kuin muutaman, vaikka aikaisemmin niitä oli niin ikään lasien täydeltä. Toki niiden runsaus vaihtelee kausittain muutenkin ravintotilanteen ja olosuhteiden mukaan, mutta näin vähissä en muista niiden olleen aikoihin. Kaiken lisäksi petokotilot olivat tiukasti toisissaan kiinni, ja koska en ollut varma, oliko kyseessä suvun jatkaminen vai kannibalismi, katsoin parhaaksi erottaa otukset toisistaan ja tiputtaa pohjalle pari katkarapupellettiä suurimpaan nälkään.

Rotat todistivat myös kehityskelpoisuutensa viime viikolla oppimalla käyttämään vessa-astiaa. Aikaisemmat yritykset eivät ole tuottaneet toivottua tulosta, mutta nyt jotkin osaset yllättäen liikahtivat paikoilleen kahdessa kiharaviiksisessä päässä.

Ehkä materiaali ratkaisi pelin; tällä kertaa laitoin vessa-astiaan kissanhiekkaa ja muualle häkin pohjalle kevyttä pellettiä. Seurasin rottien tutustumista hiekkaan pienellä varauksella, koska sen maisteleminen voisi paakkuuntumisominaisuuden vuoksi aiheuttaa suolitukosriskin, mutta ei vanha ja viisas rotta enää kaikkea suuhunsa työnnä... Kaivelivat hetken innokkaasti, nuuskivat - ja nostivat häntäänsä. Sen jälkeen ei papanoita ole ollut vessan ulkopuolella ainoatakaan, ja paakuista päätellen isommat pissahädätkin hoidetaan siellä. Kissanhiekkalapiolla vessan saa nopeasti ja helposti taas siistiksi, ja ehkä rotatkin huomasivat, että juuri tuolta alueelta kiusalliset papanat häviävät kuin itsestään ja kämppä pysyy mukavan siistinä.

 

Great girls!